Punkaharjun helmi

Hep! Täällä! Käteni nousivat, jos kysyt kuka on kranttu hotellien suhteen. Molemmat kädet itse asiassa. Näetkö kuinka korkealle räpylät nousivat. Jep. Täällä heiluvat. Vaan eipä ollut tarvetta sille viimeisimmässä yöpymispaikassamme. Kun se kelpasi meille, niin täytyyhän sen kelvata Saulille ja Vladdellekin.

Hotelli Punkaharju.  Suuri rakkauteni tätä nykyä. Entinen valtionhotelli, tuo tsaarin ajan lomakohde, joka on saanut uusitun hehkeän ilmeen uuden omistajattarensa käsissä. Työnsarka on ollut valtava, mutta lopputulos on totisesti palkitseva  ja nostan hattuni korkeammalle kuin krantut käteni ikinä ovat nousseet kaikille uudistustyössä mukana olleille.

Punkaharju itsessään on jo häkellyttävän kaunis. Auton ikkunasta tiirailikin kaksi silmäparia päät vinhasti pyörien koska Suomen luonnon kauneus ympäröi kauttaaltaan. ”Ooh, miten kaunista…”,  ”Eeeen kestä…”, ”Aistit räjähtää…” Siinä yleisimmät lausahdukset ajomatkan varrella. Harjun yliajo oli niin huikea elämys kansallismaisemineen, että minun oli toisessa päässä huudettava kuskille ”Uudestaan!” Ja niin tehtiin. Samalla silmäilin tienviittoja etsien ohjausta Hotelli Punkaharjulle. Netin hotellivarausjärjestelmä oli jo kertonut karua kieltään, että tuo on loppuunmyyty kyseiselle ajankohdalle eikä matkassa mukana olevalle nelijalkaiselle ystävällekään olisi sijaa majatalossa. Katkera kalkki oli vain nieltävä, mutta paikka silti nähtävä, jotta 4 päivän kesälomareissu saisi täyttymyksen. Ja siinähän tuo luki; Hotelli Punkaharju. Neulan silmää vasempaan ja kaarros oikeaan. Harjua ylös ja siinä. Herkkänä ja ylväänä aukeni eteemme rosan sävyn kylkiinsä saanut historiaa uhkuva rakennus.

Auto parkkiin ja jalkautuminen. Hotellin takaa harjun päältä avautui näkymä Saimaalle, jonka yllä uinui  tummanpuhuva pilvihattara. Alas johti sammaloituneet kiviportaat, jotka päätyivät Keisarinnan huvilaksi osoittautuneelle vanhalle rakennukselle. Havumetsän tuoksu. Ukkosen kumina jossain kaukana. Aistivaroitus. Overload. Itkun pukkaa. Ei sanoja kuvaamaan sitä kaikkea.  Sitten se kuolinisku, pilvilinnan haihtuminen, yksi lause… ”Eiköhän jatketa matkaa.” Niin, eiköhän…

Ja tiedättekös, joskus suuna päänä olemisesta on iso etu (jos siitä huomautuksiakin välillä saan…) Keisarinnan huvilan historiasta ja nykyhetkestä kiinnostuneena nyppäsin  respassa pyörähtävää punatukkaista, kaunista omistajaa hihasta ja vain hetkeä myöhemmin kuljin hurmaavan, hotellin ehtoisen emännän Saimin vanavedessä kuuntelemassa yksityiskohtaisia tietoja hotellin historiasta, remontin suunnittelutyöstä sekä sen yksityiskohdista unohtamatta keittiön laatua sekä lähiruoan ylistystä.  Ja, grande finale! Näytöskierroksen päätteeksi Saimi esitteli hotellin ainoan vapaana olevan huoneen ( l e m m i k k i h u o n e e n).  Luit oikein. V a p a a n a.   L e m m i k k i h u o n e e n. Ja siitä pälkähtikin mieleeni, että loppuperhe istui edelleen autossa odottamassa matkan jatkumista. Vähän venähti… Kipaisin vikkelään respasta lainaksi saamani huvilan avain tiukassa otteessani autoon ja ilmoitin, että me niin jäädään tänne. 

Ensin piti vain päästä itseni kanssa sinuiksi siitä, että haluanko viettää tässä maanpäällisessä paratiisissa ensimmäisen yöni ylhäisessä yksinäisyydessä Keisarinnan huvilassa vai hotellin atmosfäärissä vasta remontoidussa huoneessa, joka minulle oli juuri esitelty… Siispä harjua alas ja huvilan tarkastukseen. Eipä sitten juuri auttanut päätöksen teossa… Huvila otti meidät vastaan historialta tuoksuvana, rauhallisena, tsehovilaisena. Pääoven terassilta oli näkymä alempana siintävälle Saimaalle, ja saatoin kuvitella meidät istumassa siinä jalat rennosti kaiteelle nostettuna, kädessä lasi kuohuvaa, tuolin alla tyytyväisyyttään tuhiseva koira… Ja se kaikki vain meidän käytössä, yhden huoneen hinnalla.

Huone, jonka oveen avain kävi, oli askeettinen mutta kertakaikkisen viehättävä sekä siisti ja tilava. Ja siis myös lemmikin kestävä.  Pesutilat olivat nähneet parhaat päivänsä 80-luvulla, mutta varmasti palvelivat tehtävässään. Ei osaa päättää….. Kaksi upeaa, toisistaan poikkeavaa vaihtoehtoa… aaapuaaa… pakko hyperventiloida….  Noustessani siis taas jo tutuksi tulleita rappuja hotellin vastaanottoon, en edelleenkään tiennyt kumpaan huoneeseen majoitumme. Nopea päässäkalkulointi ennen huvilan avaimen ojentamista tiskin yli; ensi kerralla huvila on varmasti jo remontoitu, joten voimme silloin tutustua siihen uusin silmin… tai sitten viivymme nyt 2 yötä yöpyen kumpaisessakin. Ja loppuperhe taas autossa odottamassa… hetkellinen paniikki… syvä hengenveto ja sitten nopea päätös, toinen avaimista mukaan ja hakemaan perhe sekä matkatavarat. Tadaa! Hukka voitti!

Ukko sisään, koira sisään, tavarat sisään. Eikä kun ukko ulos, tavarat ulos, koira ulos. Tai ei. Koira voi jäädä. Kuvatahan täytyy ennen kuin täydellisen, piskuisen hotellihuoneen sisustus on kuorrutettu omilla tavaroilla ja sängyllä röhnöttävällä ukolla (anteeksi, rakas). Ammattikuvaaja olisi tarvittu, mutta kun ei sattunut matkaan mukaan tälläkään kertaa niin mennään näillä. Toivon, että silti edes jotenkin tunnelma välittyy.

Kun huoneen joka sopukka oli ihasteltu ja huokailtu, lähdettiin koko perheen voimin happihypylle harjumaisemiin. Maisemat olivat niin voimaannuttavat, että teki mieli käydä vaihtamassa lenkkitossut jalkaan ja pinkaista kunnon lenkki. Hmm.. mitenkä juuri tuo kenkäpari olikin unohtunut matkatavaroista lomalle lähtiessä? Ulkoilun jälkeen pieni välikuolema huoneessa, sillä päivään oli jo kuulunut muutama sata kilometriä ajoa sekä tutustuminen uusiin nähtävyyksiin.

Jotta  tämä kirjoitelma jäisi edes  puolinovelliksi, voisin lopettaa, mutta kun ei vaan voi. Pakko on kertoa vielä kuinka huikean ihanasta palvelusta saimme nauttia. Perheemme pää(?) nolostelee koiran raahaamista joka jumalan paikkaan. Minä taas olen tottunut siihen, että puhumalla selviää. Useimmiten. Kuten nytkin. Olihan ravintolan loistavan keittiön ja paikallisten raaka-aineiden luoma symbioosikin koettava, ja koska en itse innostunut ajatuksesta jättää koiraa yksin hotellihuoneeseen toteuttamaan omia sisustusratkaisujaan, oli vaihtoehtona vain ja ainoastaan olla syömättä tai ottaa koira mukaan ravintolaan. Arvaatkin jo varmaan. Saimme kun saimmekin luvan koko perheen ravintolaillalliseen, mieluiten terassilla, mutta koska Suomen suvi, lupa heltisi myös sisätiloihin, kunhan karvatassu ei ole häiriöksi eikä asiakkaissa ole allergisia.  Lopputulemana meille oli ravintolaan siirtyessämme varattu Saimin toimesta 2 hengen pöytä ison ravintolasalin puolelta. Olo oli vähintää VIP. Muiden hotellivieraiden illastaessa katetulla terassilla, me istuimme kahden (kolmin) isossa salissa täyden rauhallisuuden ympäröimänä, luomuprosecosta, kauneudesta, yksilöllisestä palvelusta ja herkullisista annoksista nauttien. Gin gin. Joskus elämä on <3 Ja koiralla pääsee.

Siinä silmien välittäessä aivoille kuvaa ympäröivästä kauneudesta, ja korvien täyttyessä verannalta kaikuvasta iloisesta puheensorinasta, saattoi hetken kuvitella istuvansa keskellä Tsehovin novellin illalliskohtausta. Muiden aistien täyttyessä alkoi vatsakin täyttyä mukavasti. Kokin tervehdys keittiöstä saapui herkullisen tattimacaronien muodossa. Ne kirjaimellisesti sulivat suuhun. Jatkoa seurasi alkuruuan merkeissä; sokerisuolattua siikaa, poltettua perunaa, hernepyrettä ja piparjuurilunta. Pääruuaksi a la carte -listalta valikoitui rukiinen metsäsienirisotto, jonka huipentumana oli pirteä pikkelöity kuusenkerkkä. Siippa päätyi paistettuun kuhaan tarjoiltuna metsäsienien, pinaatin ja valkoviini-voikastikkeen kera. Annoksen huikea yllätys oli pikkelöity kyssäkaalisiivu, joka ehdottomasti siirtyy kotikeittiön kokeiluihin. Ruokajuomana prosecon lisäksi kulki läpi koko aterian sen herkkiä makuja korostava ranskalainen luomu-chardonnay. Itselleni poikkeavaan tapaan päädyin jopa jälkiruokaan, tarjoilijan ja keittön yhdessä ohi listan junailema kirsikkasorbet-annos tyydytti mielen ja vatsan. Ja vielä pakuri-yrttitee loppukaneetiksi. Puoliso tyytyi kahviin ja luomukonjakkiin.

Oi pojat, että teki hyvää kaatua masunsa viereen sänkyyn.. siis ei sänkyyn vaan The Sänkyyn. The Sänky oli eittämättä valmistettu kumpupilvistä, vaniljahattarasta ja tupasvillasta. Se kietoi sinut pehmeän taivaalliseen syliinsä ja keinutti uneen alta aika yksikön.

Aamu valkeni aurinkoisena. Heräilin raukeana hotellin ääniin; töihin saapuva henkilökunta, yläkerran nariseva lautalattia, aamiaiselle rientävät asukkaat. Pihapuussa liversi rastas ja sora rapisi askelien alla. Puhtaalta tuoksuvat egyptinpuuvillaiset lakanat pitivät tiukasti otteessaan eikä pumpulisesta pedistä olisi halunnut kömpiä ylös ikinä. Koiran kynsien rapina pakotti kuitenkin nousemaan.

Siirtyessämme aamiaissaliin oli samainen pöytä meille varattuna. Ruokailijoita oli kuitenkin enemmän kuin illallisella, joten otimme paikat lounge-huoneesta koirinemme. Nopeaakin nopeampi ukkosenpuuska kaatosateen kera  tahditti aamiaisen aloitusta, mutta ennen kun luomukahvi oli mukissa jäähtynyt keikkui aurinko taas männyn latvoissa. Ei liene epäselvää, että aamiainen oli myöskin elämys. Lähiruokaa, luomua, puhdasta ja tuoretta. Kauniisti katettuna. Kasvissyöjäkin sai vatsansa täyteen helposti, siitä piti huolen tuhti ja herkullinen siemenpuuro, virkistävä punajuurimehu sekä pisteeksi iin päälle tattisuklaakeksi luomukahvin kera. Samaan tahtiin vatsan täyttymisen kanssa kasvoi pala rinnassa, sillä tietoisuus siitä että kohtsillään lähtee Fiatin keula kohti kotia alkoi puristaa. Lohduttelin itseäni, että löytyyhän tämä täältä. Kunhan löytyy aika palata.